Hoitojen avulla vanhemmiksi

Ne tarinat lapsettomuudesta, joita yleensä kuulee, kertovat pariskunnista, jotka ovat yrittäneet lapsia vuosikausia ja käyneet läpi jotakin todella raskasta. Vaikka olemmekin mieheni kanssa käyneet läpi hoitoja ja odottaneet ensimmäisellä kerralla kaksi vuotta munasolunlahjoittajaa, en silti koe kuuluvani varsinaisesti lapsettomuudesta kärsiviin. Olimme suhteellisen nuoria, kun menimme luovutusjonoon. Erityistä vauvakuumetta en muista sairastaneeni, mutta silloin ajattelin että ehkä muutaman vuoden kuluttua tilanne voisi olla jo toinen. Kaksi vuotta meni nopeasti. Valmistuin yliopistosta ja matkustelimme mieheni kanssa. Haaveilin enemmän vaelluksesta Macchu Picchulle ja auringonlaskusta Taj Mahalilla, kuin vauvasta. Kun klinikalta ensimmäisen kerran soitettiin, niin reaktioni oli, että nytkö jo. Kun luovuttaja perääntyikin viime hetkellä, niin olin lähinnä helpottunut. Olin juuri sopinut muutaman kuukauden pituisesta tutkijavaihdosta, joka olisi mahdollisesti peruuntunut, sillä laskettu aika olisi osunut samalla ajanjaksolle. Sovimmekin tuolloin luovuttajan perääntyessä, että hoitoihin palaamme vasta vaihtoni jälkeen. Myöhemmin vielä toisella luovuttajalla hoidot eivät vain tuottaneet toivottua tulosta, eikä munasoluja saatu. Silloin ajattelin, että ehkä kaikella on tarkoituksensa ja lapsi tulee jos on tullakseen, kun sen aika on. Ja nyt myöhemmin näin voi sanoa tapahtuneen.

Ensimmäisellä toteutuneella luovutuskerralla saimme 8 munasolua, mutta vain yhdestä niistä kehittyi alkio. Tiesin, että lapsen saamisen mahdollisuus olisi tuolloin noin ehkä yksi kolmesta. Tilastollisesti vain vajaa puolet siirretyistä alkioista alkaa kehittymään kohdussa, ja alkaneistakin raskauksista yksi viidestä menee kesken. Kaksi viikkoa, joka alkion siirrosta pitää odottaa ennen raskaustestiä, oli henkisesti ehkä se raskain vaihe. Kävin aamulla verikokeessa ja iltapäivästä muistan miten tärisin soittaessani klinikalle tuloksesta. Ystävällinen kätilö onnitteli raskaudesta, ja oli myöskin aidosti hämmästynyt, koska en itse ollut halunnut selvittää asiaa tekemällä kotona raskaustestiä. Ilmoittauduimme ensimmäisen lapsen saatuamme saman tien uudelleen jonoon. Tyttäremme ihana tuntematon luovuttaja suostui tulemaan toiveestamme vielä uudestaan, sillä meille oli tärkeää että luovuttuja mahdollisella sisaruksella olisi sama. Hoidot tehtiin pitkälti hänen toivomassaan aikataulussa. Tuolloin saimme 14 munasolua, joista kaksi hedelmöittyi, mikä oli taas keskimääräistä alhaisempi tulos. Toisella kertaa en malttanut olla tekemättä itse raskaustestiä. Hämmästys oli suuri, kun raskaustestiin ilmestyi ensin ”Raskaana” ja heti perään ”1-2 viikkoa”. Ilo oli kuitenkin lyhytaikaista, sillä sen jälkeen alkoi verenvuoto ja raskautta epäiltiin biokemialliseksi raskaudeksi eli toisin sanoen siirretty alkio oli yrittänyt kiinnittyä, mutta kiinnittyminen olisi kuitenkin epäonnistunut. Kävin kolmesti verikokeissa, joissa seurattiin raskaushormonipitoisuuksien nousua, ja kun pitoisuudet vuodosta huolimatta nousivat, niin samalla alkoivat nousta toiveetkin. Saisimme sittenkin myös toisen lapsen. Kaksi alkionsiirtoa ja tuloksena kaksi lasta. Vielä jopa tyttö ja poika. Paremmin ei olisi voinut mennä.

Olen tiennyt lapsettomuudestani jo 15- vuotiaasta lähtien. Asia ei täten tullut äkillisenä yllätyksenä ja shokkina, vaan asiaan oli ehtinyt sopeutua hyvin. Oli myöskin helppoa mennä hoitoihin, kun ei ensin ollut takana vuotta tai pidempääkin aikaa turhaa yritystä kotona, ja syy lapsettomuuteen oli tiedossa. Näin luovutettujen munasolujen käytön vain ja ainoastaan meidän tapanamme hankkia lapsia, mikä ei ole sen huonompi tai parempi kuin muutkaan tavat. Syitäkin lapsettomuuteen on olemassa lukuisia, ja hoitoihin päätyminen ei ole mitenkään poikkeuksellista. Sain kokea raskauden, synnytyksen ja imetyksen, mitkä minulle edustavat geenejä enemmän biologista äitiyttä. Lapseni eivät myöskään olisi samoja lapsia, mikäli olisivat kasvaneet jonkun toisen kohdussa, vaan myös minun kehoni on vaikuttanut heidän kehitykseensä alusta alkaen. Vielä raskautta ja muuta tärkeämpänä vanhemmuudessa näen ehdottomasti kuitenkin sen, kuka lapsesta huolehtii, kuka häntä rakastaa ja hoitaa. Raskausaika on lyhyt verrattuna loppuelämään, minkä pituinen puolestaan side lapseen on. Miehelleni biologinen isyys oli ja on tärkeää, mutta lapset ovat hänen kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Olen kiitollinen lapsistani. He ovat ehdottomasti parasta, mitä olen onnistunut saamaan mieheni kanssa aikaan. Luonnollisesti välillä tulee hetkiä, kun lapsiperheen arki tuntuu raskaalta. Silloin olen monesti pohtinut miten voin tuntea näin, kun olemme vastoin todennäköisyyksiä kuitenkin saaneet lapsia. Kuuluneet niiden onnekkaiden joukkoon, joilla kaikki onnistuu heti. Mutta ovathan monet perinteiselläkin tavalla alkunsa saaneet lapset erittäin toivottuja, ja yhtälailla vanhemmuus voi tuntua raskaalta myös heidän vanhemmistaan. En näe siinä loppujen lopuksi eroa.

Nyt on helppoa sanoa, että olin aina ajatellut niin, että iäkkäämpänä kaduttaa jos en edes yritä saada lapsia. Mutta elämässä on muutakin kuin lapset, ja jos heitä ei kuulu, niin etsin sisältöä elämääni muualta. En koskaan joutunut kohtaamaan kasvokkain sitä vaihtoehtoa, että jos en saakaan lapsia? Mitä se merkitsee miehelleni, joka on itseni tavoin aina ajatellut haluavansa lapsia? Mitä se tarkoittaa meille pariskuntana, voisimmeko olla täysin onnellisia kahdestaan? Olisiko adoptio ollut mahdollisuus? Itseni tuntien lapsettomuus olisi kuitenkin voinut kehittyä pidemmän päälle jatkuessaan valtavaksi suruksi. Esikoisen jälkeen tuntui sille, että ei se maailmanloppu ole, jos jäämme ikuisesti kolmistaan. Lähinnä pohdin, minkälainen rikkaus sisarukset ovat. Ja olisihan se mahtavaa kokea kaikki vielä uudestaan; raskaus, synnytys ja vauva-aika. Esikoisen vauvavaatteita kaappiin pakatessani olo oli haikea, entä jos näitä ei enää tarvitakaan. Toisen lapsen saatuamme tuntui, että perheemme on nyt täydellinen. Hän oli se puuttuva palanen. Klinikan pakkasessa meitä odottaa vielä yksi alkio, mutta tällä hetkellä vallitsee konsensus mieheni kanssa siitä, että kolmanteen yritykseen emme ole lähdössä. Myöskään lääkäri ei sitä suositellut. Vaikka ennen neljääkymmentä varmaan vielä iskeekin mielenhäiriö, ja vielä yhtä vauvaa saattaa kaivata syliin, niin järki täytyy pitää mukana. Kaksi lasta on meille enemmän kuin uskalsimme toivoa, ja pitää osata nauttia siitä mitä on.

Toivon kovasti voimia ja jaksamista niille, jotka tahattoman lapsettomuuden kanssa tälläkin hetkellä kamppailevat! Useimmilla onneksi se oma vuoro kuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin, klinikkamme tilastojen mukaan lähes 80% pareista saa lopulta toivomansa lapsen.

Kirjoittanut 34- vuotias Turner- nainen Uudeltamaalta